Dokumenttikilta tekee yhteistyötä Moving People and Images Journal -verkkojulkaisun kanssa julkaisemalla artikkelin, jossa kirjoittaja ja ohjaaja Carmen Baltzar käsittelee dokumenttielokuvaa ja etiikkaa.

MPI Journal on riippumaton ja intersektionaalinen verkkojulkaisu, jonka tavoitteena on tarjota välineitä syrjinnästä vapaan elokuva-alan ja yhteiskunnan kuvittelemiseen. Julkaisu ammentaa mm. tutkimuksesta analysoiden representaation teemoja kameran edessä ja takana.

The article in English

Ajatuksia dokumenttielokuvasta ja etiikasta
Carmen Baltzar

Toisten ihmisten tarinoiden, tunteiden, persoonien, historioiden ja ajatusten käyttäminen taiteen materiaalina on outo ammatti. Dokumentaristit eivät ole ainoita taiteilijoita, jotka tätä harrastavat, mutta missään muussa taiteenlajissa ei ole tapana tehdä sitä yhtä yleisesti ja ilmeisesti kuin dokumenttielokuvassa. Paljastamme lähteemme - usein heidän nimensä, mutta myös heidän kasvonsa, kehonsa, äänensä, ja tapansa olla. Ja vaikka emme näyttäisi mitään edellä mainituista, käytämme silti liikkuvan kuvan ja äänen yhdistelmää saadaksemme yleisön näkemään heidät meidän tavallamme.

En voi kirjoittaa dokumenttielokuvan etiikasta minkäänlaisesta auktoriteettiasemasta käsin. En pidä itseäni asiantuntijana sanan käytännöllisessä tai teoreettisessa merkityksessä. En ole ihan varma, onko eettinen dokumenttielokuva paradoksi, ja koen etiikan toteuttamisen elokuvanteossa niin vaikeaksi ja monimutkaiseksi, että se on ajanut minut viimeisen kolmen vuoden aikana täydelliseen luovaan kriisiin. Minulla on myös tapana analysoida tekemiäni virheitä ja miettiä, antaako mokaustaustani minulle luvan jatkaa elokuvien tekemistä. Tämä ammatti tekee eroavaisuudet ihanneminän ja todellisen minän välillä hyvin ilmeisiksi, eikä sen eron kanssa ole aina helppo elää. Harkitsen usein siirtymistä fiktiiviseen tarinankerrontaan. Olen siis keskeneräinen tämän tekstin aihepiirin suhteen. Voin kuitenkin jakaa asioita, joita yritän itse elokuvantekijänä pitää mielessä vaihtelevalla menestyksellä, siinä toivossa, että niistä on jollekin hyötyä.

Työskentelen tällä hetkellä uuden dokumenttielokuvaprojektin parissa. Aihealue on herkkä – Romanien vastainen rasistinen väkivalta Euroopassa – ja olen kokenut sen vaikeaksi lähestyä. Olen päässyt hitaasti ulos luovasta kriisistäni ystävystymällä epämukavuuden kanssa. Muiden ihmisten elämän kuvaamisen omassa taiteessa pitäisi tuntua pelottavalta. Se ei ole tunne, josta haluan päästä eroon niin kauan kuin teen tätä työtä. 

Alla on etiikan aihealueita, joihin palaan työssäni jatkuvasti. Kyseessä ei ole kattava dokumenttielokuvan eettisten perusasioiden lista. Nämä eivät ole käyttövalmiita käytännön työkaluja, vaan työkaluja ajatteluun, joka voi toimia käytännön perustana. Ne on osoitettu sinulle, jolla viittaan yhtä paljon itseeni kuin lukijaan. Me taas viittaa jonkinlaiseen kuviteltuun dokumenttielokuvantekijöiden yhteisöön. Listan asiat ovat minun henkilökohtaisista muistiinpanoistani, eikä niiden tarkoitus ole kertoa kenellekään toiselle, miten toimia - se meidän kaikkien on selvitettävä itse.

Rehellisyys

Eettiset keskustelut voivat tuntua uhkaavilta elokuvantekijöille. Haluamme pitää kiinni niukoista resursseistamme ja jatkaa työtämme. Ihmisinä pelkäämme luonnostaan ​​asioita, jotka uhkaavat asioita, jotka ovat meille tärkeitä, ja muodostavat osan identiteettiämme ja toimeentuloamme. Joskus osallistumme eettisiin keskusteluihin tavalla, jossa pelko on määrittänyt keskustelun lopputulemat ennalta. Ennalta määritetyt lopputulemat voivat olla yleisluontoisia, sellaisia kuten dokumenttielokuvien tekeminen on ok, tai tarkempia, kuten minun pitää saada tehdä tätä elokuvaa, kuvata tämä kohtaus, haastatella henkilöä X tai tehdä elokuva henkilöstä X. Eettinen harkinta, jonka lopputulema on ennalta määrätty, on olemassa vain itseämme varten, ja sen ainoa tehtävä on saada meille itsellemme parempi olo. 

Mitä tapahtuisi, jos olisimme dokumentaristeina aidosti avoimia eettisen pohdinnan johtopäätöksille? Elokuvia olisi varmasti vähemmän. Mutta jos olemme elokuvissamme väkivaltaisia ihmisiä kohtaan samalla tavalla kuin yhteiskuntakin on heitä kohtaan väkivaltainen, se ei ole kovin omaperäistä. Se, että joku elokuva jää kesken tai tekemättä, ei automaattisesti aina ole suuri taiteellinen menetys. Rehellisyys voi auttaa meitä luomaan vivahteikkaampia ja mielenkiintoisempia töitä.

Itsereflektio

Omien tekojen kriittinen tarkasteleminen on mahdotonta ilman itsereflektiota. Tämä unohtuu joskus meiltä dokumentaristeilta. Piiloudumme mielellämme sen taakse, ettei “tässä” ei ole kyse “meistä”. Ylpeilemme sillä, ettemme kaipaa valokeilaa, ja viihdymme paremmin kameran takana kuin sen edessä. Ajattelemme, että tämä tekee meistä nöyriä ja pyhiä.

Kun opiskelin dokumenttielokuvaa, meitä opiskelijoita kehotettiin käyttämään erityistä varovaisuutta, jos harkitsimme olevamme itse läsnä elokuviemme äänessä tai videossa, koska lopputulos saattoi helposti olla itseriittoinen - asia, jota tuli välttää viimeiseen asti. Ymmärrän hyvin miksi meitä varoiteltiin - viime vuosikymmeninä on tehty paljon elokuvia, joissa ohjaajan läsnäoloa ei oikeuta tarina, vaan ohjaajan huomionnälkä. Väitän kuitenkin, että meidän tulisi olla varovaisempia silloin, kun olemme vaarassa häipyä taustalle niin, että katsoja unohtaa meidät. Itsensä nolaaminen tai tylsän elokuvan tekeminen ei minusta ole niin suuri vaara kuin muiden vahingoittaminen. 

Olemme aina läsnä, vaikkemme olisikaan kameran edessä. Mielestämme tapamme nähdä maailma on niin mielenkiintoinen, että se kannattaa saattaa muidenkin ihmisten silmiin ja korviin. Tämä ei ei ole lähtökohtana nöyrimmästä päästä, ja sen myöntäminen voi auttaa meitä katsomaan itseämme kriittisesti silloin kun se on tarpeen. 

Kun olemme sokeita omille motiiveillemme, saatamme vahingoittaa toisia ihmisiä, vaikkemme sitä tarkoittaisi. Siksi voi olla hyvä idea kysyä itseltään niin monta kertaa miksi, että pääsee käsiksi mahdollisimman totuudenmukaiseen vastaukseen. Miksi tämä tarina, miksi tämä hahmo, ja miksi minä. Suhtaudu motiiviesi ymmärtämiseen samalla antaumuksella kuin suhtaudut tarinasi ja sen hahmojen ymmärtämiseen.

Itsereflektiota voi harjoitella, jos se ei tule luonnostaan. Resursseista riippuen esimerkiksi ajattelu, päiväkirjan pitäminen, lukeminen, keskustelut ystävien ja työtovereiden kanssa ja terapia voivat kaikki olla toimivia tapoja kehittää itsereflektiota.

Dikotomiat

Useimmat tapaamani dokumenttielokuvatekijät eivät tuomitse toisia ihmisiä kovin herkästi. Ajatus siitä, että ihmiset ovat paljon monimutkaisempia kuin vain hyviä tai huonoja on elokuvantekijöiden keskuudessa laajalti hyväksytty. Viihdymme harmailla alueilla, ja teemme siellä työmme. Onkin yllättävää, että ajatusta siitä, että me dokumenttielokuvantekijät itse olemme yleensä "hyviä ihmisiä", jotka "tarkoittavat hyvää", kuulee dokumenttielokuvantekijöiden keskuudessa suhteellisen usein, kun keskustelu kääntyy etiikkaan. Toimintamme perusteleminen sisäisellä olemuksellamme ja aikomuksillamme on älyllisesti laiskaa yksinkertaistamista - ja tehokas stoppi kriittiselle keskustelulle. 

Meidän on tärkeää tutkia omaa sisäistä maailmaamme pyrkiessämme eettisiin toimintatapoihin. Mutta omaa vaikutustamme toisiin voimme ymmärtää ainoastaan keskittymällä tekoihimme sisäisen olemuksemme sijaan. Kun sekoitamme luonnearviot ja toiminnan, ja pidämme itseämme vielä sen lisäksi oikein hyvinä ihmisinä, kritiikin vastaanottaminen tulee mahdottomaksi. Tieto, joka on ristiriidassa sisäisen hyvyyden ja hyvää tarkoittamisen kanssa uhkaa ydintämme. Silloin saatamme herkästi reagoida jättämällä tämän ristiriitaisen tiedon huomiotta, hiljentämällä, hyökkäämällä, minimoimalla, tai kiistämällä, mitä tahansa, jotta se menisi pois mahdollisimman nopeasti ja voisimme taas elää itsemme kanssa sopusoinnussa. Kaikki edellä mainitut ovat ymmärrettäviä yksityisinä ensireaktioina, koska virheiden tekeminen on kaikille ihmisille vaikeaa. Niiden ei kuitenkaan pitäisi toimia perustana toimillemme ja johtopäätöksillemme siitä eteenpäin. Jos egon suojeleminen menee kaiken muun edelle, eettisyyteen pyrkivä praktiikka on käytännössä mahdotonta.

Luova kriisi

Ihmisten, ja siten myös elokuvantekijöiden, itsekriittisyys vaihtelee paljon persoonallisuudesta, taustasta ja toimintaympäristöstä riippuen.

Joskus itsekriittisyys ja tiedostaminen tukahduttaa luovuuden. Tässä minua on auttanut hyvien ja huonojen esimerkkien äärelle hakeutuminen. Hyvien esimerkkien, eli elokuvantekijöiden, jotka löytävät vapautta siitä huolimatta, että maailma haluaa rajoittaa heitä. Ja huonojen esimerkkien, eli sellaisten, jotka käyttävät vapauttaan tavalla, joka vahingoittaa muita. Jälkimmäisten kohdalla voi miettiä, haluaako että oma ääni hukkuu heidän alleen.

Tieto

On tärkeää ymmärtää yhteiskuntaa ja kulttuuria, jossa sinä ja elokuviesi henkilöt liikutte. Siksi on välttämätöntä hakeutua tiedon äärelle. Työskennellessä ihmisten kanssa, jotka tulevat marginalisoiduista ryhmistä, joihin et itse kuulu, on hyvä harjoittaa tervettä lähdekritiikkiä tietoa etsiessä. Jotkut marginalisoidut ryhmät ovat jääneet vailla suurempaa huomiota tieteessä ja historiankirjoituksessa, ja se vähä mitä on, on ulkopuolisten tuottamaa. Tämä ei tietenkään tarkoita, ettei tällaiseen tietoon voi tutustua, mutta on ohjaajan tehtävä ymmärtää mistä asemasta ja minkälaisia tarkoituksia varten tieto on tuotettu. Älä laita elokuvasi henkilöitä kouluttamaan sinua ilmaiseksi. Kun kuvaat hahmoja marginalisoidusta ryhmästä, johon et itse kuulu, työhösi kuuluu olla tietoinen kyseiseen ryhmään liittyvistä stereotypioista, koska alitajunta toistaa niitä helposti, ellei siihen pääse itse tietoisesti väliin. 

Valta

Minkälaiset valtapositiot sinulla, työryhmällä, tuotantoyhtiöllä ja henkilöillä on? Vallan analyysi perustuu edelliseen kohtaan, koska valtaa on mahdotonta ymmärtää ilman tietoa hierarkioista, joissa me kaikki toimimme. Tähän sisältyvät ilmeiset ja rakenteelliset seikat, kuten luokka, kyvykkyys, sukupuoli, etnisyys, luokka, ja seksuaalinen suuntautuminen, mutta myös hienovaraisemmat vallan muodot. Jälkimmäisiä on helpompi käsitellä, jos ymmärtää ihmisen motivaation ja psykologian perusteet. Lyhyesti: haluamme tuntea olomme turvalliseksi ja hyväksytyksi, ja meistä tuntuu hyvältä olla osa jotakin.

Perustarpeiden osalta on hyödyllistä kysyä, onko elokuvassasi esiintyvillä ihmisillä ruokaa, suojaa, pääsy terveydenhuoltoon jne. Jos perustarpeet eivät täyty, vaikuttaako se heidän osallistumismotivaatioonsa? Jos antaisit rahaa elokuvaroolin sijaan, kumman he valitsisivat?

Onko sinulla paljon ystäviä ja vilkasta sosiaalinen elämä, kun päähenkilösi kärsii yksinäisyydestä? Haluaako hän olla mukana projektissa saadakseen seuraa? Mitä tapahtuu, kun elokuvaprojekti sitten loppuu? Jos osoittaisit häntä kohtaan saman määrän kiinnostusta elokuvaprojektin puitteissa tai ilman sitä, kumman hän valitsisi?

Jos huomaat olevasi harmaalla alueella, se ei automaattisesti tarkoita, että sinun ei pitäisi jatkaa. On kuitenkin hyvä olla tietoinen meneillään olevasta dynamiikasta ja muokata omia toimintatapojaan sen perusteella. Suostumuksen lähestyminen jatkuvasti neuvoteltavana prosessina kyllä- tai ei-kysymysten sijaan auttaa. Ihmisten välillä vaikuttavia tekijöitä on niin paljon, että voi olla hyödyllistä kirjoittaa niitä ylös. Jotkut ihmissuhteiden dynamiikat ovat niin hienovaraisia, että vain asianosaiset tietävät niistä, joten jälleen kerran, rehellisyys on tärkeää. 

Koska työskentelemme kapitalismin rakenteiden sisällä, on tietenkin pohdittava, miten raha toimii yhtälössä. Dokumenttielokuvan maisteriopinnoissa opin, ettei niissä esiintyville ihmisille saa koskaan maksaa palkkaa “koska se ei ole eettistä”. Myöhemmin kerrottiin, että erilaiset “kaduilla työskentelevät ihmiset” ovat poikkeuksia tähän sääntöön. 

Mielestäni totuus ei ole näin yksinkertainen, mutta en ole päässyt aiheessa minkäänlaisiin vedenpitäviin lopputuloksiin. Paras mihin pystyn tällä hetkellä, on tapauskohtainen arviointi, ja minusta se on hyvä tehdä samalla kun arvioi projektin valtarakennetta muutenkin. Kuten suostumuksen, myös kompensaation kohdalla on hyvä muistaa, että tilanteet elävät, ja niitä voi olla tarpeellista arvioida uudelleen projektin eri vaiheissa.

Marginaalibingo

Marginaalibingo on sitä, kun saat käsiisi dokumenttielokuvafestivaalin ohjelmalehtisen, tai eksyt nettisivujen ohjelmistosivulle, ja lasket siinä mainostettujen marginalisoituneiden identiteettien lukumäärän. Jotkut elokuvat onnistuvat mahduttamaan niinkin monta kuin viisi muutaman lauseen synopsikseen. Kapitalismin rakenteet toki kannustavat yksinkertaistamaan alusta loppuun ensin rahoituksen ja sitten levityksen saamiseksi. Harkitse marginaalibingosta pois jättäytymistä niiden ryhmien kohdalla, joihin et itse kuulu. Koko konsepti on äärimmäisen reduktiivinen, mutta se on oikeastaan koko jutun pointti - niin ovat ne ohjelmalehtisetkin, ja monet elokuvat.

Kun työskentelet projektin parissa, joissa on marginalisoituihin ryhmiin kuuluvia hahmoja, kokeile kirjoittaa logline, pitch, synopsis ja käsikirjoitus niin, ettet mainitse sitä. Onko sinulla yhä käsissäsi tarina? Jos et näe hahmojesi tarinaa, monimutkaisuutta ja inhimillisyyttä heidän marginaali-identiteettinsä takana, voisitko opetella? Jos ei kiinnosta opetella, voi olla hyödyllistä miettiä, onko projekti sinulle oikea. 

Dokumenttielokuvalla on elinikäinen historia marginalisoitujen ihmisten esittämisessä enimmäkseen heidän vähemmistöasemansa, sorron, eksoottisuuden ja toiseuden edustajina. Taiteellinen vapaus on tietenkin tärkeää, mutta voisi olla taiteellisesti kiinnostavaa olla hieman omaperäisempi. 

Seuraukset

Mieti elokuvasi vaikutuksia omaan uraasi ja elämääsi, sekä hahmosi uraan ja elämään. Voi olla hyödyllistä käyttää kynää ja paperia. Mitä te prosessista saatte? Muista sisällyttää mahdolliset ja jo saadut taloudelliset hyödyt molemmille osapuolille. Tähän voi sisällyttää pahimmat mahdolliset seuraukset, parhaat mahdolliset seuraukset, ja kaiken siltä väliltä. Kun näitä kirjoittaa muistiin, voi katsoa omia muistiinpanoja ja miettiä, tuntuuko projektin jatkaminen niistä tietoisena hyvältä. 

Monet seurauksista eivät ole meidän hallinnassamme, mutta me saamme päättää, miten käsittelemme jälkikontakia, miten kommunikoimme elokuvistamme ja miten käsittelemme elokuviemme kautta saamiamme mahdollisuuksia. Meidän ei pitäisi koskaan ottaa asiantuntija-asemaa toisten elämistä, ja jotkin mahdollisuudet voidaan suunnata elokuvan esiintyjien suuntaan, jos ne heitä kiinnostavat.

Tekijyys

Elokuvantekijöinä saatamme joskus unohtaa, että dokumenttielokuvan tekijyys ja omistajuus eivät välttämättä ole kaikille selviä konsepteja. On kuitenkin tärkeää, että elokuvissamme esiintyvät ihmiset ymmärtävät ne. Tähän sisältyy itsestään selvät asiat, kuten suostumus ja kommunikointi siitä, missä vaiheissa projektia sen voi perua. Se sisältää myös selkeän viestinnän siitä, kenen käsissä video ja ääni ovat tallennus- ja editointivaiheessa.

Joku aika sitten tapasin ihmisen, joka oli kotimaassaan suuren suosion saaneen dokumenttielokuvan päähenkilö. Hän puhui elokuvasta käyttämällä sanaparia “minun elokuvani”, mutta hänellä ei ollut siinä tekijän krediittiä. Hänellä ei ollut myöskään sananvaltaa käsikirjoitukseen, eikä keskimääräistä enemmän sanomista leikkaukseen. Hän ei saanut rahallista korvausta. On hienoa, että hän tunnisti itsensä elokuvasta, ja hän varmasti tunsi olonsa turvalliseksi ja kuunnelluksi sen tekoprosessissa. Mietin kuitenkin, oliko hänelle annettu kaikki tieto, joka olisi hänelle kuulunut. Hän koki lopputuloksen omakseen, mutta oliko hän tietoinen, että lopputulos olisi voinut olla kovin erilainen, eikä itsenäisten elokuvantekijöiden työ ole esittää elokuviensa hahmoja ainoastaan suotuisassa valossa? Yhteistekijyys taas tarkoittaa krediittejä ja korvauksia - me kaikki tiedämme taiteilijoina, että "näkyvyyttä" ei lasketa palkkioksi.

Carmen Baltzar on kirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Hänen viimeisin, ilmastoahdistusaiheinen dokumenttinsa Maailman onnellisin maa esitettiin esimerkiksi Tampereen elokuvajuhlilla ja Savonlinnan luontoelokuvajuhlilla. Hänen tekstejään on julkaistu erilaisissa suomalaisissa ja englanninkielisissä julkaisuissa, ja hän on toimittanut esseekokoelman Ohi - kirjoituksia kuolemasta ja sen vierestä (WSOY) yhdessä Aurora Lemman kanssa. Hän työskentelee parhaillaan romanien vastaista väkivaltaa käsittelevän dokumenttielokuvan parissa.